Mihin kielikuntaan Kiina kuuluu?

Kiinan kielen mysteeri: Oma polku Sinotiibetiläisessä kielikunnassa

Kun puhutaan maailman kielistä, usein kuulee puhuttavan indoeurooppalaisista kielistä, joihin suomikin jossain määrin kytkeytyy. Mutta entäpä Kiinan kielet? Mihin kielikuntaan ne kuuluvat? Vastaus ei ole aivan yksiselitteinen ja piilottaa sisäänsä kiehtovan tarinan kielten kehityksestä ja suhteista.

Vaikka Kiina vaikuttaa monoliittiselta kulttuurilta, todellisuus on se, että “kiina” kattaa kokonaisen kieliperheen, jota kutsutaan siniittisiksi kieliksi. Näitä kieliä puhuu äidinkielenään yli miljardi ihmistä, mikä tekee niistä maailman puhutuimman kieliryhmän. Mandarinikiina on tunnetuin ja laajimmin käytetty näistä kielistä. Muita merkittäviä siniittisiä kieliä ovat esimerkiksi Wu (jota puhutaan Shanghain seudulla), Yue (kantoninkiina) ja Min.

Siniittiset kielet eivät kuitenkaan ole irrallinen saareke kielten maailmankartalla. Ne luokitellaan osaksi laajempaa sinotiibetiläistä kielikuntaa. Tämä kielikunta on yksi suurimmista Aasiassa, ja siihen kuuluu arviolta yli 400 eri kieltä, joita puhutaan Kiinassa, Intiassa, Nepalissa, Myanmarissa ja Bhutanissa. Sinotiibetiläiseen kielikuntaan kuuluvat kiinalaisten kielten lisäksi lukuisat tiibetiläis-burmalaiset kielet.

Mistä tämä yhteys sitten juontaa juurensa?

Tutkijat uskovat, että sinotiibetiläinen kielikunta on peräisin yhteisestä alkukielestä, jota on puhuttu tuhansia vuosia sitten jossain päin Aasiaa. Tästä alkukielestä on ajan myötä kehittynyt kaksi päähaaraa: siniittiset ja tiibetiläis-burmalaiset kielet. Tämä prosessi on ollut pitkä ja monimutkainen, ja kielten välinen suhde on edelleen tutkimuksen kohteena.

Mikä erottaa kiinalaiset kielet muista sinotiibetiläisistä kielistä?

Yksi keskeisimmistä eroista on äänteenmuutos. Kiinalaiset kielet ovat kehittyneet äänteellisesti hyvin eri suuntaan kuin esimerkiksi tiibetiläis-burmalaiset kielet. Tämä on osittain selitettävissä sillä, että kiinalaisilla kielillä on pitkä ja hyvin dokumentoitu kirjallinen historia, mikä on auttanut säilyttämään tiettyjä äänteellisiä piirteitä.

Toinen merkittävä ero on kieliopillinen rakenne. Kiinalaiset kielet ovat yleensä analyyttisiä, eli niissä käytetään vähän tai ei ollenkaan taivutusta. Sanajärjestys ja apusanat ovat tärkeitä merkityksen ilmaisemisessa. Tiibetiläis-burmalaiset kielet sen sijaan ovat usein agglutinoivia, eli ne käyttävät monia päätteitä ja liitteitä sanojen taivuttamiseen.

Lopuksi

Vaikka kiinalaiset kielet muodostavat oman erillisen kieliryhmänsä, ne eivät ole irrallaan muusta maailmasta. Ne kuuluvat osaksi laajempaa sinotiibetiläistä kielikuntaa, joka on peräisin yhteisestä alkukielestä. Tämä yhteys avaa ikkunan kielten kehitykseen ja kulttuurien välisiin suhteisiin Aasiassa. Kiinan kielten tutkiminen tarjoaa siis paitsi mahdollisuuden oppia uusia kieliä, myös ymmärtää paremmin ihmiskunnan monimuotoista kielellistä historiaa.