Onko luonnollinen henkilö aina oikeustoimikelpoinen?

Oikeuskelpoinen, mutta ei aina oikeustoimikelpoinen: Milloin ihminen voi tehdä sitovia sopimuksia?

Jokainen ihminen Suomessa on syntymästään kuolemaansa asti oikeuskelpoinen. Tämä tarkoittaa, kuten mainitsit, kykyä olla oikeuksien ja velvollisuuksien subjekti. Voimme periä omaisuutta, meillä on oikeus nimeen ja kansalaisuuteen, ja voimme olla vastuussa teoistamme lain edessä. Oikeuskelpoisuus on perustavanlaatuinen ihmisoikeus, jota ei voida riistää.

Mutta oikeuskelpoisuus ei automaattisesti tarkoita oikeustoimikelpoisuutta. Oikeustoimikelpoisuus on kyky tehdä itseään sitovia oikeustoimia, kuten sopimuksia. Tässä piilee keskeinen ero: vaikka lapsi voi periä isoäidiltään kesämökin (oikeuskelpoisuus), hän ei voi itse myydä sitä ilman huoltajansa suostumusta (puuttuva oikeustoimikelpoisuus).

Oikeustoimikelpoisuuden rajoitukset pyrkivät suojelemaan henkilöitä itseltään ja varmistamaan, että he eivät tee harkitsemattomia päätöksiä, joilla voi olla pitkäaikaisia negatiivisia seurauksia. Yleisesti ottaen täysi oikeustoimikelpoisuus saavutetaan 18 vuoden iässä.

On kuitenkin poikkeuksia. Alle 18-vuotiaallakin voi olla rajoitettu oikeustoimikelpoisuus tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi:

• Ansiotyöllä ansaittu raha: Alaikäinen voi yleensä itse päättää ansaitsemansa rahan käytöstä tiettyyn rajaan asti.
• Pienet arkipäiväiset ostokset: Lapsi voi ostaa karkkia kioskista omilla rahoillaan.
• Huoltajan antama suostumus: Huoltaja voi antaa alaikäiselle luvan tehdä tietyn oikeustoimen, kuten ostaa polkupyörän.

Lisäksi oikeustoimikelpoisuutta voidaan rajoittaa myös täysi-ikäisellä henkilöllä, jos hän ei kykene ymmärtämään tekojensa merkitystä esimerkiksi sairauden tai päihderiippuvuuden vuoksi. Tällöin hänelle voidaan määrätä edunvalvoja hoitamaan taloudellisia ja muita asioita.

Yhteenvetona: oikeuskelpoisuus on jokaiselle kuuluva perusoikeus, kun taas oikeustoimikelpoisuus on kyky tehdä sitovia sopimuksia ja se voi olla rajoitettu iän tai terveydentilan perusteella. Tämä kahden käsitteen erottaminen on olennaista oikeusjärjestelmän toimivuuden ja yksilön suojelun kannalta.